Suvun alkujuuret ja talonpoikaiset esivanhemmat

Juuret

Ensimmäiset historialliset lähteet osoittavat Oulun seudulla olleen 1300-luvulla vähäistä vakituista asutusta. Eerik Pommerilaisen maakirjassa 1400-luvun alussa koko nykyisen pohjoisen Pohjanmaan ranta-aluetta Kalajoelta alkaen ja aina Kemijokeen saakka kutsuttiin vain epämääräisellänimellä "Strand" (= Ranta). Tällä alueella pysyvän asutuksen jälkeenjääneisyys verrattuna esimerkiksi pohjoisempiin Kemi- ja Tornionjokilaaksoihin oli ilmeinen. Tämä jälkeenjääneisyys selittynee sillä, että alue oli joutunut Ruotsin ja Novgorodin kilpailevien valtapyrkimysten ja niihin liittyvien hävitysretkien kohteeksi Oulujoen ja siihen liittyvien itäisten ja kaakkoisten vesireittien muodostamien kulkuyhteyksien merkityksen vuoksi. Siten se ei muodostanut turvallista asuinympäristöä.

Alueen alkuperäiset asukkaat saamelaiset joutuivat ensin tekemisiin suomalaisten, rannikkoalueella myös ruotsalaisten eränkävijäin kanssa. Suomen vanhin heimo, hämäläiset ulotti keskiajalla eränkäyntinsä koko Sisä-Suomen vesistöalueelle aina Oulujärveä myöten. Nämäerämiehet lienevät antaneet järvelle ja siitä lähtevälle joelle nimen "Oulu" (vanhempi kirjoitusasu "Owla"), joka on alkuperältään hämäläinen sana. Kuitenkaan hämäläisillä ei ole alueenpysyvässä asuttamisessa näkyvää osaa. Toinen suomalainen heimo, jonka kanssa saamen kansa joutui tekemisiin, oli karjalaiset. Nämä ulottivat erä- ja kaupantekomatkansa Laatokalta vesireittejä myöten Oulujärvelle, Pohjanlahden rannoille ja Lappiin ilmeisesti jo 1100-luvulla. Karjalaista perua olevaa pysyvää, tosin vähäistä asutusta on syntynyt ehkä jo 1200-luvulla Oulujoen keskijuoksulle Laitasaareen, nykyisen Muhoksen alueelle. Saamen väistyminen on tapahtunut vähitellen ja rauhallisesti vasta pysyvän asutuksen syntyessä.

Pysyvän talonpoikaisväestön asettuminen Oulujoen varteen ajoittuu keskiajalle. Mistä sitten Oulun seudun ja jokilaakson asuttajat tulivat? Paikan-, luonto- ja sukunimien tutkimukseen perustuen on FT Jouko Vahtola todennut "kaksi muuttajien valtavirtaa. Vanhempi, rannikkoseudulle 1300-luvulta alkaen asettunut ja 1500-luvulle tultaessa voimistunut talonpoikaisasutus on lähtöisin pääasiassa Satakunnasta, ja osin Karjalasta. Oulujokilaaksoon idästä suuntautuneen savolaisten muuttoliikkeen alku ajoittunee 1520-1540-lukujen paikkeille. Joen alajuoksulla se kohtasi jo vahvan läntistä lähtöä olevan asutuksen."

"Oulunsuussa 1500-luvulla esiintynyt patronyyminimien runsaus viittaa merkittävään asukkaiden siirtymiseen aiemmin keskiajalla asutetuista Satakunnasta, Hämeestä ja Varsinais-Suomesta." Patronyymi-nimisen Oulun seudun asujaimiston kuulumisesta alkuperältään johonkin määrättyyn heimoon ei voida tehdä tämän tarkempia perusteltuja johtopäätöksiä. Sama pätee siis myös suvun vanhimpaan tunnettuun esi-isään Heikki Heikinpoikaan, joka on merkitty veroluetteloihin vuosina 1571-93 talon isäntänä Limingan pitäjän Oulunsuun kylässä. Viidennen polven Jaakko Heikinpoika Heikkilä, Ilmo Heikinheimon sukututkimuksessaan1 . valitsema suvun kantaisä on siten sitä talonpoikaista pohjoispohjalaista heimoa, joka syntyi tällä alueella pääasiassa 1500-luvulla tapahtuneiden muuttoliikkeiden ja eri lähtöä olleiden muuttajien yhteensulautumisen seurauksena.


Oulun asemakaava 1640-luvulla. (Riksarkivet, Sverige. Kuva: Kurt Eriksson)

Oulun seutu 1500-1600-luvuilla

Pähkinäsaaren rauhassa 1323 jäi Pyhäjoelta Kaakamajokeen ulottuva Pohjanlahden rannikkoalue laajoine takamaineen kiistanalaiseksi "ei kenenkään maaksi", jota molemmat osapuolet pyrkivät verottamaan. Ruotsin kruunun ja kirkon ja vastapuolelta Novgorodin ja Moskovan pyrkimykset tämän alueen saamiseksi omaan hallintaan johtivat jatkuviin levottomuuksiin, puolin ja toisin tehtyihin ryöstö- ja hävitysretkiin. Rauhallisestikin alkaneet karjalaisten kaupparetket saattoivat muuttua väkivaltaisiksi. 1400-luvun viimeiset kaksi vuosikymmentä olivat olleet jatkuvien hävitysten aikaa. 1500-luvulla Ruotsi pyrki merkitsemään rajalinjaa tasalle Oulujärvi - Kuusamo. Kuningas Kustaa Vaasa ryhtyi 1550 järjestelmällisesti asuttamaan pohjoisen Pohjanmaan itäisiä erämaa-alueita Savosta käsin siirretyllä väestöllä. Tämä kohtasi luonnollisesti Novgorodin väkivaltaista vastustusta. Vuosien 1554-57 aikana käydyn sodan jälkeen virallinen valtakunnan raja pysyi edelleen Pähkinäsaaren rauhanehtojen mukaisena. Uudisasutus oli kuitenkin sitkeästi juurtunut Oulujärven erämaihin. Vuonna 1570 alkoi 25-vuotinen sota. Sen aikana vienalaiset tekivät useita tuhoisia hävitysretkiä ensin Oulujärven, sitten Oulujoen yläjuoksun ja loppuvaiheessa 1589-92 Limingan pitäjän ydinalueille. Sota päättyi Täyssinän rauhaan 1595. Se merkitsi kauan kiistellyn alueen joutumista Ruotsin valtakunnan alueeksi. Asutuksen vakiintumiselle koitti rauhallisempi aika.

1500-luvulla Pohjois-Pohjanmaan suuret keskukset olivat Salo (myöhemmin Saloinen), Liminka, Ii ja Kemi. Näiden ympärille rakentuivat suurpitäjät. Limingan pitäjä käsitti koko Oulujokilaakson rannikolta Oulujärveen ja joen eteläpuolella sijaitsevat laajat alueet. Näiden alueiden asutuksesta on saatavissa luotettavia ja täsmällisiä tietoja vasta vuoden 1548 veroluettelosta. Limingan pitäjässä ja Hailuodossa (joka kuului Salon pitäjään) oli yhteensä 272 verotaloa. Asutus painottui alueen rannikolle. Itse Limingan kylä oli tuolloin koko pohjoisen Pohjanmaan suurin asutuskeskus. Sen verotalojen määrä vuonna 1548 oli 58. Hailuoto, Oulunsalo ja Oulunsuun kylä, johon silloin kuului myös myöhempi Oulun kaupunkialue, olivat kukin noin neljänkymmenen verotalon suuruisia. Oulunsuun kylä muodostui Oulujoen alajuoksulla noin 20 kilometrin matkalla molemmin puolen jokea sijainneesta harvasta asutuksesta. Oulunsuun ja jokivarren tarjotessa hyviä maatalon sijoja lähti sen tilojen määrä voimakkaaseen nousuun. Oulunsuun verotalojen luku nousi vuoteen 1585 tultaessa noin kuuteenkymmeneen. Vuonna 1590 tekemällään hävitysretkellä vihollinen poltti Oulunsuusta 51 verotaloa. Vain kaksi säästyi.11. Viidessä vuodessa taloluku oli jälleen noussut noin viiteenkymmeneen. Näistä vain 33 jaksoi maksaa kruunulle verot vuonna 1595. Koko Limingan suurpitäjän asukasluvuksi 1500-luvun puolivälissä on arvioitu noin kaksi tuhatta. Levottoman vuosisadan päättyessä se oli korkeintaan samaa luokkaa.

Oulun rannikkoseuduilla olivat maanviljely ja karjanhoito nousseet siellä ennen pääasiallisen pyyntielinkeinon, kalastuksen, vertaiseksi. Oulunsuussa ja jokivarrella pyynti oli vielä pääasiallinen elinkeino. Metsästettiin sekä liha- että turkisriistaa. Oulujoesta kalastettiin pääasiassa lohta. Turkan ja Torven padot olivat joen tärkeimmät. Vuonna 1560 edellisellä, joka sijaitsi Madekosken yläpuolella Turkan talon seuduilla, oli 80 osakasta, jälkimäisellä 50. Merikoskessa ei silloin vielä ollut lohipatoa. Rannikon asukkailla, mukaan lukien Oulunsalon kylä oli osuutensa Turkan padon apajilla. Järvikalastuksen tärkein saaliskala oli hauki, joka oli myös yleinen veronmaksuväline. Jokivarren asukkaat kävivät pitkillä kalaeräretkillä Oulujärvellä ja sen ylävesillä. Ilman pyyntielinkeinoja ei eläminen tuolloisessa talonpoikaisessa kulttuurissa olisi ollut mahdollista. Viljellyt maa-alat olivat vaatimattomia. Niitä täydensivät kaskimaat. Pitkillä eräretkilläkin harjoitettiin pyynnin lisäksi myös kaskiviljelyä.

Esimerkkinä tuolloisesta talonpojan talouden rakenteesta käy Heikkilän 3/4 manttaalin talolle vuosien 1633-37 maakirjoissa maksettavaksi määrätty vero: "vuosineljännesrahaa 2 taalaria 8 äyriä, ketunnahkarahaa 12 äyriä, viljaa 3 nelikkoa, voita 6 naulaa, kuivaa kalaa 7,5 naulaa, tervaa 1 nelikko 6 kannua = 18 kannua, päivätöitä 4 1/2 , heinää 3/4 kuormaa". Tässä kuvastuu toimeentulolähteiden moninaisuus.

Sinä aikana, jolloin suvun esi-isät asuivat Heikkilän taloa, vallitsi noin vuonna 1570 alkanut huomattavan kylmä ilmasto, joka jatkui aina 1700-luvulle saakka. Katovuosia oli useina 2-3 vuoden jaksoina pitkin 1600-lukua. Ihmisiä menehtyi nälkään ja tauteihin. Ankarimmat olivat katovuosien 1696-97 menetykset. Koko Oulujokilaaksossa arvioidaan silloin kuolleen noin 3000 henkeä, mikä oli 37 prosenttia silloisesta väestömäärästä, noin viisi prosenttiyksikköä korkeampi kuin muualla Suomessa.

Lähteet: Edellä olevat luvut Juuret ja Oulun seutu 1500-1600-luvuilla perustuvat historiasisällön osalta pääasiassa FT Jouko Vahtolan kirjoittamiin lukuihin lähteissä 2-4 mainituissa teoksissa sekä osin lähteisiin 5-6.

Oulun kaupungin synty

Oulujoen suu lienee ollut käytössä kansainvälisenä kauppapaikkana jo 1300-luvulla. Ensimmäinen kauppasatama sijaitsi Oulunsalossa. 1400-luvun alussa se siirrettiin lähemmäksi Oulujoen suuta myöhemmin Hahtiperänä tunnettuun kauppasatamaan. Kauppa oli kruunun valvonnassa tullin perimisen varmistamiseksi. Kruunu velvoitti talonpojat rakentamaan satamaan kauppa-aittoja, jotka kruunu vuokrasi kauppiaille. Aittoja oli 1500-luvulla ainakin 50. Vuosisadan lopulla oli Oulu jo Pohjanmaan kauppapaikoista vilkkain. Kauppaa käytiin varsinaisesti avoveden aikaan. Idästä tulevien karjalaisten kaupankäynti pyrittiin rajoittamaan Turkansaareen ja joen yläjuoksulle. Oulun kauppiaat olivat aluksi saksalaisia, sittemmin ruotsalaisia, eteläsuomalaisia ja muita Itämeren rantakaupunkien kauppiaita. Vain harvoin joku kauppias jäi talven yli. Kauppa sinänsä ei vielä merkinnyt paikallisen pysyvän asujaimiston syntyä.

Ensimmäiset maininnat Oulun linnoituksesta ovat peräisin novgorodilaisten kronikoista sotaretkeltään 1300-luvulta. 1500-luvun levottomina aikoina sijoitti Ruotsi asevarastoja "Oulunsaareen", nykyiseen Linnansaareen. Kun Ruotsin strategiset intressit olivat muilla suunnilla, jäi Pohjan perän puolustus sotavoimien taholta heikoksi. Limingan hävitykset 25-vuotisen sodan lopulla (1589-90 ja 1592) herättivät Ruotsin hallituksen kiinnittämään huomioita pohjoisen Pohjanmaan sotilaalliseen merkitykseen. Ouluun koottiin suuri sotajoukko ja sotamateriaalia jo vuonna 1590. Tämä joukko jäi pitkäsi aikaa leiriin Oulun seudulle. Sen johtajan Baggen toimesta Oulunsaaren varikkorakennuksia lisättiin ja saari varustettiin vallituksilla. Oulunlinnasta muodostui tässä yhteydessä myös hallinnollinen keskus.

Täyssinän rauha 1595 teki mahdolliseksi turvallisesti ja pysyvästi varmistaa Ruotsin kruunun valtaa ja kaupallisia etuja Oulun seudulla. Kaarle-herttua antoi vuonna 1600 ensimmäiset ohjeet, jotka tähtäsivät kaupungin perustamiseen. Tehtyään talvella 1602 Kaarle IX-nimen ottaneena kuninkaana matkan Pohjanlahden ympäri antoi hän havaintojensa perusteella vuonna 1605 lopulliset ohjeet Oulunlinnan varustusten vahvistamisesta ja kaupungin perustamisesta "siihen paikkaan vastapäätä linnaa, mihin uusi kirkko hiljakkoin on rakennettu". Kaikissa näissä kirjeissään hän lupaa kaikille, jotka tahtovat kaupunkiin asettua, kaupunkilain ja etuoikeuksien nautinnan. Kun kruunun Ouluun lähettämä Isak Behm jo vuodesta 1606 alkaen saattoi raportoida kuninkaalle hankkeen myönteisestä kehityksestä, antoi kuningas 26.9.1610 kaupungille etuoikeuskirjan, missä hän määräsi kaupungin nimeksi Uleåborg (Vlaborgh). Perustettavalle kaupungille oli luvattu "maiksi lähellä oleva talonpoikaiskylä" (Oulunsuun kylä tai osa siitä) ja kuninkaalle joella (Merikoskessa) kuuluneet lohenpyyntioikeudet.

Yllä selostetuissa asiakirjoissa mainitaan ensimmäisen kerran Oulun ensimmäisen kirkon rakentaminen "hiljakkoin", siis ennen vuotta 1605. Seurakunnan ja kirkkoherran talouden varmentamiseksi erotettiin Oulujokilaakson kylät ja Oulunsalo omaksi Oulun kirkkopitäjäksi.

Oulun asukasmääräksi on arvioitu vuonna 1636 runsas 500 ja 1700-luvun alussa, ennen Suurta Pohjan sotaa 1200-1400. Kaupunkiin asettuneet ja porvarioikeuden siellä saaneet tulivat aluksi pääasiassa pohjoisen Pohjanmaan eri pitäjistä. 1600-luvun puolessa välissä porvareiden joukossa esiintyy jo runsaammin vierasperäisiä nimiä. Vierasperäisten sukujen määrä sittemmin lisääntyi voimakkaasti.2-6.

Isonvihan aika

Suuren Pohjan sodan (1700-1721) rasitukset, sotaverot ja -väenotot kohtasivat Oulun seudun sen ollessa juuri toipumassa edellisen vuosisadan lopun raskaista katovuosista ja väestön menetyksistä. Uusi vuosisata alkoi myös monien katovuosien rasituksilla. Ruotsin sotavoiman ollessa sitoutuneena muualle ja sen mahdin käännyttyä tappioksi tunkeutuivat Venäjän joukot kesällä 1713 Suomeen. Ruotsi-Suomen armeijan kärsittyä täälläkin raskaita tappioita, niistä murskaavimman Napuella 19.2.1714, se vetäytyi Ruotsiin kesällä 1714. Venäjän armeija seurasi hitaasti perässä.

Vihollinen miehitti Oulun marraskuun lopulla 1714. Säätyläiset pakenivat sodan jaloista Ruotsiin. Talonpoikainen kansa pakeni osin piilopirteille. Vihollinen ei pitänyt pohjoista Suomea kiinteästi miehitettynä. Pikemminkin sen sodankäynti täällä oli liikkuvien taistelupartioiden suorittamaa ryöstelyä, hävitystä ja väestön surmaamista tai vangitsemista, toki joskus myös Ruotsin armeijan heikkojen vastatoimien torjumista. Paikoilleen jääneet talonpojat maksoivat venäläisille "paloveroa" talojensa säästämiseksi. Armoa harvoin annettiin vastaanotetuista veroista huolimatta. Noin kaksi vuotta kestäneen Isonvihan aikana (1714-1716) Oulun kaupunki ja sen ympäristö, Liminka ja Hailuoto joutuivat lähes täydellisen tuhon kohteiksi. Noin 80 prosenttia alueen paikalle jääneestä väestöstä tuli surmatuksi tai vietiin vankeuteen.2-4, 6.

"Vanha Heikki" ja pojat, kalamiehiä kaikki

Suvun esipolvet

Limingan pitäjän taloilla oli perinteisesti kullakin omat kesäiset kala-apajansa Oulujärvellä ja vesistön latvajärvillä. Savolaisperäisen uudisasutuksen levitessä Kainuuseen syntyi kalavesien suhteen uusi kilpailutilanne, jossa Ruotsin kruunu antoi tukensa uudisasukkaille. Merenrantaalueen talonpojat joutuivat vähitellen luopumaan järvikalastuksesta. Kun Oulujärven rantamaat saivat pysyvän asutuksensa, siirtyivät jokivarren asukkaiden kesäiset kalavedet vesistön latvoille.

Vielä 1500-luvun puolessa välissä oli kesäinen järvikalastus Oulujärven latvavesillä hyvin merkittävä elinkeino koko laajan Limingan pitäjän talonpojille. Vuoden 1554 haapioveroluettelon mukaan harjoitti tätä elinkeinoa 90 Limingan talonpoikaa yhteensä 104:llä haapiokunnalla (venekunnalla). Oulunsuun kylästä haapioita oli 27. Useista taloista oli pyynnissä kaksi, joillakin, kuten "äveriäällä Oulunsuun Heikki Saarelalla Kiantajärvellä kolme haapiota". Vuonna 1558 oli Oulujokivarren talonpoikien "järvikalastuksen voima" vielä edellisestä kasvanut. Oulunsuun kylästä oli pyynnissä 34 haapiota ja niillä 1108 verkkoa, Laitasaaresta, joka oli seuraava kylä Oulujoen yläjuoksulle päin, 30 haapiota ja 933 verkkoa. Nämä kaksi jokivarren kylää hallitsivat yli puolta koko pitäjän järvikalastuksesta. Veroluettelon mukaan lähes kaikki mainittujen kylien talot osallistuivat järvipyyntiin. Joukosta erottui jälleen muutamia suurempia, ehkä varakkaita ja väkirikkaita taloja, jotka olivat liikkeellä kahdella tai kolmella haapiolla. "Eräjärvikalastuksen kuningas" Laitasaaren Lodvig Pietarinpoika pyyti kolmella haapiolla ja 87 verkolla. Vielä suurempi kalastuskunta lähti Oulunsuun kylästä. Veljekset Esko, Heikki ja Jaakko Heikinpoika kalastivat kaukaisilla eräjärvillä peräti seitsemällä haapiolla ja 220 verkolla.7,8. Tällaisen kalastuskunnan varustaminen edellytti talon vaurautta ja mieslukua. Tosin veljesten johtamaan kalastuskuntaan on saattanut liittyä joku muu talollinen, joka syystä tai toisesta ei ollut kyennyt varustamaan omaa haapiotaan. Edellä mainituista voimakkaista eräkalastuksen vuosista alkoi tämä elinkeino vähitellen hiipua. Vuonna 1570 alkanut sota lamautti oulujokisten kalastuksen kaukaisilla eräjärvillä lähes kokonaan.2.

Meitä jälkipolvia on ehkä askarruttanut kysymys, mistä aikaisemman tutkimuksen 1. mukaisen suvun vanhimman jäsenen, Oulunsuun kylän Heikkilän talon isännän (talollisena 1571-93) Heikki Heikinpojan isä ja suku olivat kotoisin. Edellä oleva historiantutkijan kuvaama veljesten kalastusretki herätti kysymyksen eloon uudella voimalla. Heikki-nimi oli 1500-luvulla Limingan pitäjässä hyvin yleinen, mikä vaikeuttaa sukuhistorian tutkimista. Kuitenkin on tutkittujen veroluetteloiden perusteella todettavissa, että aikajaksolla 1558-1571 on Oulunsuun kylässä löytynyt vain kaksi mainintaa Heikki Heikinpojasta: suurkalastaja vuonna 1558 ja talon isäntä vuonna 1571. Kalastajaveljekset, jotka oletettavasti asuivat silloin vielä isänsä taloudessa, ovat mahdollisesti olleet melko nuoria, ehkä noin kahdenkymmenen ikäisiä tai allekin sen. Tullessaan talonsa isännäksi saattoi Heikki Heikinpoika olla noin kolmenkymmenen iässä. Täten on mahdollista, että kyseessä on sama henkilö. Jos tämä olettamus voidaan vahvistaa, avautuu tutkijalle houkutteleva haaste suvun vanhimman "tunnetun" polven lähisukulaisten selvittämiseen. Kysymyksistä ehkä haastavin on se, minkä talon isäntänä oli kalastajaveljesten isä ja ilmeinen haapiokunnan varustaja "Vanha Heikki" ja mitä muuta tietoa hänestä löytyy. Jo löytyneistä edellä viitatuista tiedoista voi päätellä, että hän olisi asunut Oulunsuun kylässä. Tämän sukukirjan painokuntoon saattaminen ei anna aikaa ja mahdollisuutta suorittaa riittävän todistusvoimaista tutkimusta näistä kysymyksistä. Kysymys jää kuitenkin elämään ja odottamaan selvittäjää.

Suvun vanhin "tunnettu", viides esipolvi

Heikki Heikinpoika

Heikkilän isäntä ainakin 1571-1593

Vuoden 1571 maakirjaveroluettelossa on ensimmäinen löydetty maininta Oulunsuun Heikkilän verotalosta ja Heikki Heikinpojan isännyydestä. Talo oli tuona vuonna jo väkiluvultaan suuri. Veroluettelon9. mukaan talo maksoi vuonna 1571 maaveroa viisi pannia viljaa, lehmäveroa seitsemän naulaa voita ja nokkaveroa viisi naulaa voita. Talossa oli siis seitsemän lypsävää lehmää. Nokkavero maksettiin eri voutikunnissa joko talonväkeen kuuluvien veronmaksuiässä olevien miesten tai talonväkeen kuuluvien avioparien lukumäärän perusteella: veroa yksi naula voita miestä tai avioparia ("nokkaa") kohti. Talo oli siis jo silloin väkirikas, mikä viittaa sen varhaisempaan olemassa oloon. Emme tiedä, kenen isännyydessä. Vuoden 1577 veroluettelossa olivat sekä nokkaluku että lehmäluku enää kaksi. Ilmeisesti osa talon aikuisista oli muuttanut pois tai olivat yli-ikäisiä tai kuolleita. Vuosi 1577 oli sääolosuhteiden aiheuttama paha katovuosi, mikä on jo voinut vaikuttaa karjan määrään.10. Vielä suurempi koettelemus sattui vuodelle 1590. Tällöin talo joutui vienalaisten hävittämäksi. Saman kohtalon koki suurin osa Limingan pitäjää ja erityisesti Oulunsuun kylä.3,11

Neljäs esipolvi: Yrjänä Heikinpoika

Heikkilän isäntä 1594-1635

Yrjänä "kunnostautui" myös kalamiehenä. Vuoden 1591 käräjillä hän sai yhdessä viiden muun oulunsuulaisen miehen kanssa sakkotuomion siitä, että he olivat "vastoin kieltoa rakentaneet muutamia lohipatoja (laxegårdher) Oulujoen suulle" Merikoskeen.11,12Järvikalastuksen tyrehtyminen oli lisännyt tarvetta lisätä muuta elantoa. Oulujoen laadukas lohi on aina ollut suuri houkutin sekä laillisella asialla olevalle että luvatta pyytävälle kalastajalle. Viljakymmenysten ja talon karjamäärien perusteella arvioiden talo on ollut hyvinvoipa 1620-luvulla. Karjaa oli yhdestä kahteen härkää, kuudesta kahdeksaan lehmää, neljä hiehoa, muutamia vasikoita ja kymmenkunta lammasta sekä hevonen. Vuonna 1635 oli vain varsa, sonni, lehmä ja hieho, yksi kutakin.13.

Kolmas esipolvi: Antti Yrjänänpoika

Heikkilän isäntä 1636-1644

Oulun pitäjän ensimmäiset henkikirjat ovat vuodelta 1637. Antin isännyys on merkitty niihin. Antin lyhyenä isännyyden kautena elettiin vaikeita aikoja. Valtakunta kävi 30-vuotista sotaa. Katovuodet koettelivat pohjoisen talonpoikia. Heikkilän talon veronmaksukyky laski. Talolle määrätyt viljakymmenykset laskivat aikaisemmalta 20 kapan tasolta keskimäärin 10:een kappaan. Kun kapan mitta oli muuttunut 3,5 litrasta 4,6 litraan, pieneni viljavero 70:stä 46:een litraan. Talon manttaali putosi 1637 kolmesta neljänneksestä vuonna 1644 kahteen kolmannekseen, vuonna 1645 jo yhteen kolmannekseen.

Toinen esipolvi: Yrjänä Antinpoika

Heikkilän isäntä 1647-1678

Yrjänä oli merkitty henkikirjoihin talon poikana vuonna 1645 ja isäntänä yllä mainittuina vuosina. Hänen isännyytensä alussa 1647 alkaen talon manttaaliksi on merkitty jälleen kaksi kolmannesta. Talon viljakymmenysten määrä nousi vain vähän isä-Antin aikana maksetuista. Talossa asuvaksi on merkitty ainakin vuosina 1675-78 naimisissa oleva poika Heikki ja hänen vaimonsa Marketta Pekantytär. Yrjänällä oli ainakin yksi veli nimeltään Juho.

Ensimmäinen esipolvi: Heikki Yrjänänpoika

Heikkilän isäntä ainakin 1680-1699

Heikkilän taloa, sen taloutta ja talon väkeä koettelivat suuret nälkävuodet 1696-97. Niistä oli joltisestikin selvitty vuosisadan vaihteeseen mennessä. Vuonna 1700 Heikki on vielä merkitty henkikirjoihin, mutta hänestä ei ole maksettu henkirahaa. Oulun kirkontilien mukaan hänet on haudattu 8.8.1709. Hänen vaimonsa Marketta on merkitty henkikirjoihin talon emäntänä vuosina 1680-1699 sekä poikansa Pekan isännyyden aikana isännän äitinä 1700-11. Heikki Yrjänänpojalla ja Marketta Pekantyttärellä oli ainakin seuraavat lapset:

Talon kirjoissa oli myös isännän setä Juho Antinpoika vuosina 1683 ja 1688-90 sekä hänen vaimonsa Anna. Kuten myöhemmästä näkyy (Ks.Luku II, Jaakko Heikkilää koskeva artikkeli), on Juholla ollut Liisa-niminen tytär, joka on ollut naimisissa oululaisen porvarin Simo Ervastin kanssa.22-25.

Suvun kantapolvi

Heikkilän isäntänä 1701-1713 Pekka Heikinpoika

Ilmeisesti naimattoman Pekka-isännän aikaan alkoivat Suuren Pohjan sodan rasitukset, sotaverot ja väenotot kohdata Oulun seutua sen ollessa juuri toipumassa edellisen vuosisadan lopun raskaista katovuosista ja väestön menetyksistä. Uusi vuosisata alkoi myös monien katovuosien rasituksilla. Pekan isännyys päättyy aikaan, jolloin sodan suorat vaikutukset saavuttivat Oulun seudun. Perheen jäsenistä on viimeisen kerran merkitty henkikirjoihin vuonna 1711 äiti Marketta, samanniminen isännän sisar ja sodan päätyttyä taasen taloon palannut veli Jaakko. Isäntä Pekka näkyy kirjoissa viimeksi vuonna 1713. Heikkilän talo joutui isonvihan aikaan perusteellisen hävityksen kohteeksi. Syntyy epäilys, että sota vei myös yhden tai useamman perheenjäsenen hengen.

Heikkilän isännäksi Pekan lanko Olavi 1719

Olavi, myöhemmin Heikkilä-nimen ottanut Olavi Olavinpoika oli talon renkinä alkaen vuodesta 1712. Hän solmi avioliiton talon Valpuri-tyttären kanssa 1713. Talon isännäksi hänet on ensi kerran merkitty vuonna 1719. Vuonna 1723 ilmestyy lanko Jaakko Heikinpoika jälleen talon kirjoihin ja myy samana vuonna osuutensa isänsä perinnöstä Olaville. Olavin ja Valpurin perhe isännöi vielä heidän jälkeensä yhdessä polvessa Heikkilän taloa aina vuoteen 1777 saakka.

Jaakko Heikinpoika Heikkilä

Suvun varhaisimmat tunnetut esi-isät olivat asettuneet todennäköisesti viimeistään 1500-luvun alkupuolella Limingan suurpitäjän seudulle ja ainakin noin vuoden 1570 aikoihin talollisiksi Oulunsuun kylään keskelle levotonta aluetta, jossa Ruotsin ja Novgorodin valtakuntien kiistat etupiireistä merkitsivät jatkuvia sota- ja hävitysretkiä puolin ja toisin. Kun nämä sotaisat vaikeudet helpottivat Täyssinän rauhan (1595) jälkeen näillä seuduilla pitkäksi aikaa, asetti luonto yli satavuotisen kylmän sääjakson aikana kansan kestokyvyn kovalle koetukselle. Sitten aiheutti Suuri Pohjan sota asutuksen hävittämisen ja asujaimiston kauheat menetykset. Meidän tuntemamme, suvun kantaisäksi sukututkimuksessa valittu Jaakko Heikinpoika Heikkilä muutti Isonvihan jälkeen vuonna 1723 Oulujokivarren hävitetyltä maaseudulta hävitettyyn Oulun kaupunkiin. Siellä hän pääsi pian porvarisäätyyn ja ryhtyi ilmeisen tarmokkaasti rakentamaan perheensä vaurautta ja tulevaisuutta.

Heikkilän talonnimen sukunimeksi muuttumisen ajankohta ei ole kiistaton. Siksi se on esipolvien osalta jätetty pois (YH).


Vuoden 1979 sukukokouksen osanottajia Heikkilän talon pihalla. Kuva/foto/photo: YH


Kukkolankosken suuri lohipato Tornionjoessa 1800-luvulla oli saman tyyppinen kuin Turkan padot Oulujoessa 1500-1600-luvuilla. Foto/kuva/photo: Bert Persson, Luleå.
Ylös